Tekijänoikeudet rajoittavat huomattavasti teosten uudelleenkäyttöä. Uudelleenkäytöllä tarkoitetaan teoksen muokkaamista, sen osien hyödyntämistä ja uuden teoksen rakentamista vanhan pohjalle.
Fanikulttuuri laillistettava
Teosten käyttötavat ovat muuttuneet ja käyttö on muuttunut aiempaa julkisemmaksi. Fanikulttuuri perustuu nykyään paljolti fanituksen kohteena olevien teosten uudelleenkäyttöön. Osittain se on perustunut siihen jo aiemmin, mutta toiminta on ollut yksityisempää. Nyt fanikulttuuria harjoitetaan julkisesti esimerkiksi YouTuben kaltaisissa verkkopalveluissa. On esimerkiksi tavallista muodostaa lempielokuvan kohtauksia leikkelemällä ja yhdistelemällä lyhyt video, jonka taustalle lisätään lempiyhtyeen musiikkikappale. Syntynyt tuotos pannan kaikkien nähtäville YouTubeen.
Suurella osalla YouTube-videoista on alle sata katselukertaa, eli suuri osa yksityishenkilöiden harjoittamasta julkaisutoiminnasta on suunnattu lähinnä omalle lähipiirille, joka kuitenkin monilla ihmisillä kattaa kymmenien tai satojenkin sukulaisten, ystävien, kavereiden ja hyvänpäiväntuttujen verkoston. Tekijänoikeuslaki ei kuitenkaan salli tällaista toimintaa. – Jokapiraatinoikeus (WSOY, 2010)
YouTuben kaltaisiin palveluihin lisätään myös usein elokuvia ja tv-ohjelmia, jotka ovat markkinoilta hyvin vaikeasti saatavissa. Pätkän levittäjä tekee palveluksen yhteiskunnalle saattaessaan harvinaista materiaalia kaikkien nähtäväksi. Samalla hän syyllistyy kuitenkin rikokseen. Tämä ongelma liittyy läheisesti jäljempänä selostettavaan orpojen teosten ongelmaan. YouTube-videoiden lisäksi fanikulttuuriin kuuluu fanifiktio, eli jonkun toisen tekemään romaaniin perustuvien tarinoiden kirjoittaminen, ja tietyssä mielessä myös musiikista tutut remix- ja mashup-kulttuurit. Yksi fanikulttuurin ilmiö on fanien vapaaehtoisvoimin tekemät tekstitykset tv-sarjoihin, joita ei ole virallisesti julkaistu omalle kielelle tekstitettynä. Kaikki nämäkin tavat käyttää teoksia liikkuvat vähintäänkin heikoilla jäillä tekijänoikeuslakien suhteen.
Fanitaiteen salliminen kuulostaakin hyvältä idealta varmasti monen sellaisenkin mielestä, joka ehdottomasti vastustaa vertaisverkkokopioinnin laillistamista. Näiden kahden ilmiön välillä on kuitenkin selkeä yhteys:
Kohtuullisen fanitaiteen salliminen johtaa kuitenkin hyvin äkkiä myös kokonaisten teosten kopioinnin sallimiseen. Pelkän lyhyistä elokuvapätkistä koostuvan faniteoksen laillistaminen onnistuisi vielä melko helposti sitaattioikeutta laajentamalla tai jälkiperäisiä teoksia koskevien oikeuksien kohtuullisen vähäisellä muuttamisella. — Jos kuitenkin edellä mainitun fanipätkän taustalle lisätään kokonainen musiikkikappale, ja syntynyt tuotos halutaan edelleen sallia, sen salliminen tarkoittaa käytännössä kokonaisen teoksen kopioinnin sallimista. Tällöin myös vertaisverkoissa tapahtuva kopiointi muuttuu sallituksi. Jos fanitaide halutaan kunnolla sallia, on sallittava myös kopioiden levittäminen vertaisverkoissa. Jos vertaisverkoissa levittämistä ei haluta sallia, valtavan suuri osuus fanitaiteesta on ja pysyy laittomana. – Jokapiraatinoikeus (WSOY, 2010)
Mitä merkitsee fanikulttuuria lain väärällä puolella harrastavien ihmisten, usein nuorten, identiteetille se, että he tiedostavat rikkovansa jatkuvasti lakia, ja että heidän on mahdotonta toteuttaa elämäntapaansa lain puitteissa? Tätä voisi kysyä vaikkapa 1950-luvun homoseksuaaleilta.
Uudelleenkäyttö on luovaa työtä
Joskus väitetään, että fanikulttuurin laittomuudesta on turha välittää, koska fanikulttuuri ei ole yhteiskunnalle riittävän arvokasta. Eikö fanikulttuurissa ole kyse vain toisten luovan työn hyväksikäytöstä? Väite ontuu:
Fanitaiteen luojat joutuvat kieltämättä hyödyntämään muiden luovuutta, mutta tuntuisi absurdilta pitää tätä jotenkin merkkinä fanitaiteen huonoudesta. Yksikään taitelija ei luo täysin uudenlaista teosta, vaan lainaa enemmän tai vähemmän vapaasti eri lähteistä. Puuttuuko Arto Paasilinnan, Mika Waltarin tai Väinö Linnan Suomeen sijoittuvista teoksista luovuutta, koska niihin ei ole keksitty täysin kuvitteellista valtiota kaikkine kaupunkeineen ja asukkaineen? Onko Tuntematon sotilas huono teos, koska kirjailija ei keksinyt siihen omaa sotaansa vaan joutui luovuuden puutteessa turvautumaan jatkosodasta kertomiseen? – Jokapiraatinoikeus (WSOY, 2010)
Fanikulttuurin luojia voikin verrata kirjan kääntäjiin. Molemmat tekevät luovaa työtä jonkun toisen luomaa teosta hyödyntämällä.
Orpojen teosten ongelma
Orvolla teoksella tarkoitetaan teosta, jonka ”vanhemmat”, eli tekijät, eivät ole tiedossa. Tekijänoikeussuoja kestää nykyään hyvin pitkään, eli tekijän eliniän ja 70 vuotta tämän kuoleman jälkeenkin. Yksittäinen teos saattaakin nauttia tekijänoikeuden suojaa hyvinkin 120 vuotta. Tänä aikana tiedot monien teosten tekijöistä katoavat. Teoksien oikeudet vaihtavat myös omistajaa yrityskauppojen seurauksena – kustantaja tai levittäjähän omistaa usein suurimman osan oikeuksista. On paljon teoksia, joiden tekijänoikeuksien haltija ei ole yleisesti tiedossa. Ongelma korostuu internetissä, kun teoksia ei ole aina tapana signeerata, ja tiedoston nimeä voi muokata vapaasti. Teoksen alkuperäistä tekijää ei välttämättä juuri kukaan tiedä enää viikon kuluttua teoksen julkaisusta, jos se on levinnyt ympäri nettiä. Usein näissä tapauksissa tekijä itsekin haluaisi, että teosta uudelleenkäytettäisiin. Harva kuitenkaan uskaltaa ottaa riskiä, ja teos jää hyödyntämättä, kun sen tekijältä ei ole mahdollista kysyä lupaa teoksen käyttöön.
Orpojen teosten ongelma vaikeuttaa ja tukahduttaa luovaa työtä. Siirtyminen Piraattipuolueen malliin, eli teosten epäkaupallisen käytön täydellinen vapauttaminen ja kaupallisen tekijänoikeussuojan lyhentäminen 5–10 vuoteen teoksen julkaisusta, lähestulkoon ratkaisisi koko orpojen teosten ongelman.