merja_kiiskinen_300x300px

Merja KIISKINEN

Puoluevaltuuston jäsen, Helsingin
piiriyhdistyksen hallituksen jäsen,
filosofian maisteri, yhteiskuntatieteiden
tohtorikoulutettava, opiskelija-aktiivi

Helsinki

Olen 48-vuotias opiskelija ja tehnyt kaikenlaisia töitä elämäni aikana. Politiikkaan ja piraatteihin hakeuduin havahtuessani, ettei politiikka ja yhteiskunnan kehittäminen ole vain poliitikkojen ja viranomaisten asia, vaan jokaisen kansalaisen tulisi osallistua yhteisen yhteiskuntamme kehittämiseen, jotta se vastaisi tasa-arvoisesti asukkaidensa tarpeita ja tavoitteita.

Poliitikkojen ylimielisestä asenteesta johtuen, eli etteivät ihmiset näe suurempaa kokonaisuutta tai ymmärrä omaa parastaan, on yhteiskunnassamme yhä enemmän tyytymättömiä ihmisiä, eripuraa ja toivottomuutta. Tosiasiassa poliitikot ja päätöksentekijät ovat rajoittuneet omaan todellisuuteensa, joka vastaa vain pienen osan ihmisten näkemyksiä, mielipiteitä ja arkipäivää. Jos kansalaiset saisivat päättää asioistaan, olisivatko he silloin väärässä?

Yhteiskuntamme kehityksen suunta on ollut huolestuttava 80-luvulta alkaen: yksityistämisellä, pääomasijoittamisen painottamisella ja kansainvälisellä politiikalla on Suomi ajautunut yhä kauemmas kansalaisyhteiskunnasta, jossa poliitikot ovat valittuja edustamaan ja hoitamaan yhteisiä asioita. Vallan keskittämisestä, konsensus päätöksenteon ylläpitämisestä ja mediapelistä näyttää muodostuneen ensisijaisia poliitikkojen toimintaa ohjaavia periaatteita.

Jatkuvan talouskasvun, kansallisen ja kansainvälisen kilpailun, ja kuluttamisen vähentäminen ovat toimenpiteitä, joita tarvitaan ilmastonmuutoksen hillintään, pakolaisongelmaan ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuuden lieventämiseen. Kansainvälinen kilpailu on länsimaisten yhteiskuntien esimerkistä eikä se poistu, lievene, eivätkä sen kielteiset seuraukset katoa kilpailukykyä kasvattamalla tai kansallisen omaisuuden yksityistämisellä markkinavoimien hallittavaksi. Euroopan ja Suomen on esimerkillisesti suunnattava voimavaransa kilpailun lisäämisen sijaan kestävään kehitykseen ja paikallisuuden maksimointiin.

Kansalaisyhteiskunnan toteutumisen ensimmäisenä askeleena on otettava kansalaisoikeuksien tunnistaminen ja käytännön hyödyntäminen osaksi peruskoulujen opetussuunnitelmaa. Tämä tarkoittaa teoriatason opetusta siviilioikeuksista ja käytännössä kuinka asetetaan omia tavoitteita ja kuinka ne saavutetaan yhteistyöllä ja olemassa olevin välinein eli yhteiskunnan kehittämiseksi tasa-arvoisemmaksi ja elämänystävällisemmäksi.

Toinen askel ja kolmas askel ovat kaupunkitilan ja yrittäjyyden vapauttaminen ja niiden suuntaaminen asukkaiden käyttöön nykyisen suuryritysten, pääomasijoittajien ja kertakäyttökulutuksen suosimisen sijaan. Kaupungin on annettava maksutta tiloja ja resursseja kansalaisten vapaaehtoisen toimintakulttuurin edistämiseksi, kuten Siivouspäivä, Pop-up -keittiö ja Alppipuiston kesäkonsertit.

Samoin pienyrittäjyyden ja elinkeinonharjoittamisen eli omien palvelujen tai tuotteiden saattaminen kaupalliseen käyttöön ja sen työllistävää vaikutusta on suosittava ja sääntelyä ja kontrollia poistettava. Siten tuetaan paikallista kansainvälisistä markkinoista riippumatonta elinkeinokulttuuria, suositaan paikallisia tuotteita ja annetaan mahdollisuus viranomaisista riippumattomaan itsensätyöllistämiseen. Kauppapaikkojen on oltava ilmaisia, verotus 0 prosenttia ja viranomaisten tarkastusten kaupungin kustantamia.

Yhteenvetona tavoitteena on yksilöiden itsemääräämisoikeuden ja elämänhallinnan lisääminen ja poliitikkojen ja viranomaisten toiminnan keskittäminen kansalaisten toiminnan tukemiseen ja toimintamahdollisuuksien vapauttamiseen eikä hallitsemiseen ja sääntelyyn.

Poliittinen päätöksenteko on saatettava entistä läpinäkyvämmäksi ja päätöksentekijät vastuuseen sekä sanoistaan että teoistaan. Vaalilupaukset on pidettävä ja äänestettävä niiden puolesta edustajistossa tai valittu edustaja voidaan poistaa ja valita tilalle toinen edustaja. Edustaja on voitava laittaa vastuuseen valehtelusta tai harhaanjohtamisesta. Samoin päätöksistä, joiden voidaan katsoa heikentävän kansalaisten elämänlaatua ja hyvinvointia, pitää päätöksentekijät voida laittaa vastuuseen. Valittujen edustajien toimintaa valvomaan tarvitaan riippumaton instituutio, jolle kansalaisaloitteena voi äänestää edustajan toiminnan selvitykseen ja arvioitavaksi kyvykkyyden hoitaa annettua luottamustehtävää, jollaisena kansanedustajan työtä voi nimittää.

Kansalaisten osallistuminen oman yhteiskuntansa kehittämiseen ja päätöksentekoon näiden toteutettujen askelten jälkeen olisi todellisuutta eikä vain yhteiskunnallinen ideaalitila, jota kansalaisyhteiskunnaksikin on nimitetty.