Piraattipuolue järjesti lauantaina 6.6.2020 kansainvälisen seminaarin, jonka tarkoituksena oli siirtää päivänpolitiikka hetkeksi sivuun, ottaa askel taaksepäin ja pohtia piraattiliikkeen suuria linjoja. Mitä on piraattipolitiikka 2020-luvulla? Vastauksia kysymykseen saatiin kuuden esitelmän ja paneelikeskustelun muodossa.
Seminaaritallenne löytyy kahdessa osassa YouTubesta. Alla on suorat linkit esitelmien alkuun ja lyhyet tekstimuotoiset tiivistelmät.
Mikuláš Peksa: Pirate policies in the 2020s
Seminaarin aloitti Euroopan piraattipuolueen puheenjohtaja Mikuláš Peksa puhumalla poliittisen toiminnan organisoinnista. Hän esitteli “neljän P:n kiertokulun”, jossa poliittinen ohjelma (Programme) johtaa yhteiskunnallisiin hankkeisiin (Projects), jotka johtavat julkisuuteen (Publicity), joka taas johtaa uusiin aktiiveihin (People), jotka taas kehittävät edelleen ohjelmaa. Peksa korosti, että piraattipolitiikkaa pitää tehdä kaikilla päätöksenteon tasoilla aina paikallistasosta globaalin politiikan näyttämöihin saakka.
Hän nosti esiin, että maailmanpolitiikan näyttämö on muuttunut kylmän sodan kaksinapaisuudesta ja sitä seuranneesta yhdysvaltain hegemoniasta moninapaisempaan suuntaan. Kiina, Euroopan unioni ja Yhdysvallat muodostavat lähes yhtä suuret talousalueet ja lisäksi Intian, Japanin, Venäjän, Etelä-Amerikan ja Oseanian vaikutus on merkittävä. Samaan aikaan nationalismin ja suurvaltapolitiikan seurauksena on merkkejä niin sanotusta kyberbalkanisoitumisesta eli internetin jakautumisesta yhä enemmän toisistaan irrallisiin geopoliittisiin osiin. Eurooppalaisen piraattiliikkeen tehtävänä on varmistaa, että Eurooppa toimii tällaisessa maailmassa vapaan internetin johtotähtenä.
Peksa toi myös esille, että piraattien on otettava aktiivisesti kantaa ihmisiä kiinnostaviin poliittisiin kysymyksiin, kuten ilmastonmuutokseen ja talouteen. Sekä ilmastopolitiikan että talouspolitiikan osalta piraattien lähtökohta on hajauttaminen ja suurista toimijoista riippumaton vertaistuotanto. Tämä tarkoittaa esimerkiksi itsenäisiä toimijoita ja pienyrityksiä edistävää politiikkaa suuryritysten sijaan. Tšekissä piraatit ovat ottaneet menestyksekkäästi maatalouspolitiikan omakseen tukemalla pieniä perhetiloja kapitalististen (kolhoositaustaisten) suurtilojen sijaan.
Piraattiliikkeessä on taipumus keskittyä globaalin mittakaavan tai Euroopan laajuisiin kysymyksiin, mutta liikkeen toiminnan ja jatkuvuuden kannalta olennaista on olla aktiivinen myös paikallistason kysymyksissä. Piraatit voivat vaatia esimerkiksi kaupunkien päätöksentekoon ja niiden rahankäyttöön avoimuutta. Tšekissä piraatit ovat vastustaneet esimerkiksi terveydenhuollon yksityistämistä, joka on käytännössä tarkoittanut “kustannustehokkuuden” nimissä kermankuorintaa ja voittoa tuottamattoman toiminnan karsimista ja sitä kautta terveyspalvelujen heikentymistä.
Paikallistason kysymykset ovat lähellä ihmisiä ja järjestämällä paikallistason tempauksia ja projekteja on helpompi saada ihmisiä mukaan liikkeeseen. Kysymys on paljolti myös siitä, miten suuren mittakaavan ideat saadaan sovellettua paikallistasolle. Tässä on eduksi myös jakaa oppeja piraattiliikkeen sisällä: ehkä piraatit ovat saaneet tšekkiläisessä paikallispolitiikassa saaneet aikaan jotain, joka sopisi myös suomalaiseen paikallispolitiikkaan. Joka tapauksessa on hyödyllistä seurata tarkkaan paikallispolitiikkaa, osallistua valtuustojen kokouksiin ja nostaa esille kysymyksiä, jotka voitaisiin ratkaista piraattipolitiikalla.
Seminaarin aloitti Euroopan piraattipuolueen puheenjohtaja Mikuláš Peksa puhumalla poliittisen toiminnan organisoinnista. Hän esitteli “neljän P:n kiertokulun”, jossa poliittinen ohjelma (Programme) johtaa yhteiskunnallisiin hankkeisiin (Projects), jotka johtavat julkisuuteen (Publicity), joka taas johtaa uusiin aktiiveihin (People), jotka taas kehittävät edelleen ohjelmaa. Peksa korosti, että piraattipolitiikkaa pitää tehdä kaikilla päätöksenteon tasoilla aina paikallistasosta globaalin politiikan näyttämöihin saakka.
Katarina Stensson: Ideology, narratives, and pirate ‘raison d’être’
Seminaarin toinen puhuja oli Ruotsin piraattipuolueen puheenjohtaja Katarina Stensson, jonka esitys käsitteli piraattiliikkeen historiaa, ideologiaa ja tulevaisuudennäkymiä. Stensson kytkee piraattien ideologian liberaaliin ajattelutraditioon, jossa arvostetaan ihmis- ja kansalaisoikeuksia ja demokraattisia periaatteita.
Kaksi keskeistä eroa perinteisiin liberaaleihin on, että piraatit tuovat nämä periaatteet tietoyhteiskunnan kontekstiin ja toisaalta asettavat tiedon (laajasti ymmärrettynä: informaation, kulttuurin, kokemuksen, ideat) politiikan keskiöön. Samalla piraatit hylkäävät niitä puolia liberaalista traditiosta, jotka uhkaavat tiedon tuottamista, jakamista ja uskottavuutta.
Yhteiskunnallinen muutos synnyttää uudenlaisia eturistiriitoja ja poliittisia jakolinjoja, kuten kysymykset työntekijöiden oikeuksista ja ympäristönsuojelusta ovat tehneet aiemmin. Tietoyhteiskuntakehityksen myötä on ehkä syntynyt uudenlainen kansainvälinen tietotyöläisten “luova luokka”, mutta samalla sen sisälle piirtyy selkeä jakolinja yhtäältä piilaaksovetoisen globaalin teknologiateollisuuden ja toisaalta vapaasta tiedonvälityksen, tieteen ja taiteen sekä digitaalisten oikeuksien parissa työskentelevien välille. Tämä tietopoliittinen jakolinja on piraattiliikkeelle olennainen.
Piraattiliike syntyi varhaisen internet-kulttuurin ja tekijänoikeuskiistojen myötä, kun Ruotsiin perustettiin ensin ajatuspaja Piratbyrån ja hieman myöhemmin piraattipuolue. Alkuaikoina keskeisiä teemoja olivat vapaan tiedon lisäksi avoimen lähdekoodin ohjelmistot ja digitaaliset oikeudet, joista esimerkiksi Lawrence Lessig ja Cory Doctorow olivat kirjoittaneet jo aikaisemmin. Keskeinen ideologinen ajatus on, että kulttuurin jakaminen on kulttuurin kehittämistä ja tekijänoikeus on tämän kehityksen jarruttamista ja yhteisen kulttuurin varastamista keinotekoiseksi yksityisomaisuudeksi.
Kun vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä internet näytti vapaalta julkiselta tilalta, jota valtiot tai suuryritykset eivät onnistu kontrolloimaan, nykyistä internetiä voi luonnehtia Shoshana Zuboffia seuraten valvontakapitalismiksi, jossa Googlen ja Facebookin kaltaiset suuryritykset ja kontrollinhaluiset valtio-organisaatiot tekevät uudenlaista, myös geopoliittista vallanjakoa, jossa internetin käyttäjien henkilötiedot ja heidän yhdessä tuottamansa sisällöt ovat kaupan, manipuloinnin ja kontrollin välineitä.
Katarina Stensson nosti piraattiliikkeen agendalle myös työn tulevaisuuden. Siinä missä 1900-luvun palkkatyöyhteiskuntaa luonnehtii korkean työllisyyden tavoittelu ja työetiikka, jossa työtä pidetään velvollisuutena ja ihmisen määrittäjänä, 2000-luvun työpolitiikan keskeisiä teemoja ovat yhtäältä työn mielekkyys ja toisaalta työpaikkojen katoaminen automaation ja tekoälyn kehityksen myötä.
Piraattiliikkeen historiallinen tehtävä kytkeytyy vahvasti tietoyhteiskuntakehitykseen ja tietopolitiikan nousuun. Digitalisaatio muuttaa kaiken, mutta millaiseksi yhteiskunnat sen myötä muodostuvat, on poliittisen kamppailun kysymys. Stensson listaa piraattien periaatteiksi voimaannuttamisen, vapauden, arvokkuuden ja osallistumisen. Piraattien ydinkysymyksiä ovat esimerkiksi julkisen sektorin digitalisointi, digitaalisen kuilun kurominen, digitaalisiin markkinoihin, sensuuriin, kauppasopimuksiin, valvontaan, vapaaseen tietoon, tutkimukseen ja kulttuuriin, vapaaseen tiedonvälitykseen, patentteihin ja vapaisiin ohjelmistoihin liittyvät kysymykset.
Raoul Plommer: GDPR and citizen’s data protection tools
Seminaarissa kolmantena puhui Suomen piraattipuolueen varapuheenjohtaja ja pitkän linjan internet-aktivisti Raoul Plommer, joka esitteli Euroopan unionin tietosuoja-asetuksen eli GDPR:n tarjoamia mahdollisuuksia erityisesti yksilöiden näkökulmasta. Tietosuoja-asetukseen liittyvä keskustelu, tiedotus ja neuvonta on painottunut siihen, mitä yritysten on tehtävä noudattaakseen asetusta, mutta se tarjoaa vaikuttamisen mahdollisuuksia ihan tavalliselle aktiiviselle kansalaiselle.
Henkilötietoja on kaikkialla ja ne koskevat monia elämän osa-alueita: koulutusta, liikkumista, energiaa, julkisten palveluiden käyttöä, terveyttä, ostokäyttäytymistä, pankki- ja vakuutusasioita, sovelluksia, viestintää ja sosiaalista mediaa sekä asioiden internetiä.
Tietosuoja-asetuksen nojalla yksilöllä on esimerkiksi oikeus päästä käsiksi häntä koskeviin henkilötietoihin sekä niiden käsittelyyn, oikeus oikaista virheellinen tieto, oikeus itseä koskevien tietojen poistamiseen eli oikeus unohtua, oikeus rajoittaa tietojen käsittelyä, oikeus tiedon siirrettävyyteen. Keskeinen väline näiden oikeuksien toteuttamiseen on tietopyyntö (Subject Access Request, SAR).
Plommer on ollut Open Knowledge Finlandin hankkeessa kehittämässä verkko-opetusmateriaalia, jossa käydään läpi tietosuojaan liittyviä oikeuksia ja opastetaan kädestä pitäen tietopyyntöjen tekemistä.
Esityksen diat:
Okf.fi/digirights
Seminaarin neljäs puhuja oli piraattinuorten puheenjohtaja, ilmasto- ja internet-aktivisti Maija Li Raudaskoski, jonka esitys käsitteli Stenssonin tapaan piraattiliikkeen historiaa, ideologiaa ja yhteiskunta-analyysiä.
Kun piraattiliike syntyi 2000-luvun alussa, yhteiskunnallinen ilmapiiri oli edelleen kylmän sodan jälkeisessä tilassa, jossa liberaalin demokratian ja kapitalismin ajateltiin lopullisesti voittaneen ja tästä eteenpäin asiat muuttuisivat paremmiksi ikään kuin itsestään, ilman suuria mullistuksia tai poliittisia kamppailuja. Francis Fukuyama kuvasi tätä ilmapiiriä kuuluisasti “historian lopuksi”. Tämän ilmapiirin myötä myös piraattiliikkeessä on ollut vahvana eräänlainen teknokraattinen, epäpoliittinen intuitio ja edistysusko, jossa asiat kyllä muuttuvat ajan mittaan paremmiksi. Tiede ja teknologia kehittyvät ja vapaudet ja hyvinvointi lisääntyvät. 2000-luvun kuluessa olemme kuitenkin hyvin oppineet, että edistys ei ole mitenkään vääjäämätöntä.
Tietoyhteiskuntakysymykset, vapaa tieto ja digitaaliset oikeudet ovat koonneet piraattiliikkeeseen monenlaista väkeä perinteisen poliittisen kentän eri laidoilta. Vaikka liikkeen ydinvaatimukset ovat olleet radikaalejakin, sillä ei ole ollut mitään yhtenäistä yhteiskunta-analyysiä ja tulevaisuusvisiota. Liike on edustanut eräänlaista radikaalisentrismiä. Ydinteemat eli niin sanottu piracore toimi yhdistävänä siteenä alkuvaiheessa, mutta ei ole pitemmän päälle onnistunut pitämään liikettä yhtenäisenä ja toimivana. Kun piraattien laaja yhteiskunnallinen agenda on ollut epäselvä aktiiveille itselleenkin, siitä on ollut vaikeaa tehdä selkoa myös suurelle yleisölle.
Raudaskoski peräänkuulutti piraatti-ideologian uudelleenarviointia ja päivittämistä. Epäpolitisoivan pragmatismin ja teknokratian sijaan piraattien tehtävä on nimenomaan tiedon ja teknologian ja sen kehityksen politisoiminen, sillä teknologian kehitys voi johtaa ja on jo johtanutkin myös epätoivottuihin suuntiin, kuten valvontakapitalismiin. Lisäksi poliittisellä kentällä ei ole mitään muuta tahoa, joka haluaisi tai osaisi ottaa tieto- ja teknologiapolitiikan agendansa keskiöön. Meidän on tehtävä se.
Toiseksi Raudaskoski peräänkuulutti liikeen sisäisten toimintamallien uudistamista niin, että kaikki voimat eivät menisi uuvuttavaan ja epäpalkitsevaan vaalityöhön. Vaaleissa menestyminen ja edustuksellisen demokratian kabinetteihin pääseminen on tärkeää, mutta se ei ole itsetarkoitus vaan sen tulisi olla seuraus poliittisesta toiminnasta, joka voisi noudattaa esimerkiksi Mikuláš Peksan esittelemää “neljän P:n kehää” (Programme -> Projects -> Publicity -> People -> Programme). Pelkkä edustuksellisen demokratian luottamuspaikkojen tavoittelu ei riitä myöskään siksi, että vaalikaudet ovat verrattain pitkiä ja kohtaamme niin akuutteja haasteita esimerkiksi ilmasto- ja tietopolitiikan kentillä, että niihin on vaikutettava kansalaistoiminnan keinoin.
Kolmanneksi Raudaskiski peräänkuulutti tavoitteidemme uudelleenarviointia ja tulevaisuusvision selkeyttämistä. Päivänpolitiikan realismin ja pragmatismin rinnalle tarvitaan ideologista debattia ja utopioita. Meidän on uskallettava unelmoida paremmasta tulevaisuudesta.
Maarten Lensink: Information warfare on social media
Viidentenä ja toiseksi viimeisenä seminaarissa esiintyi sekä Alankomaiden ja Suomen piraattipuolueessa aktiivisesti toiminut Pirkanmaan piraattien puheenjohtaja Maarten Lensink, joka pureutui yksityiskohtaisemmin valvontakapitalismiin ja puhui informaatiosodankäynnistä sosiaalisessa mediassa.
Maailman suurimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin yrityksiin kuuluvat Facebook ja Google ovat moderneja mainosyrityksiä, joiden liiketoiminnan ytimessä on käyttäytymisen ennakoiminen ihmisten henkilötietojen perusteella ja kohdennettujen mainosten myyminen. Näillä alustoilla käyttäjät ja heidän tietonsa ovat kauppatavaraa. Valvontakapitalismin kansanviisauksiin kuuluu yhtäältä, että data on uusi kulta ja toisaalta, että datayritykset tuntevat meidät paremmin kuin itse tunnemme.
Kohdennettua mainontaa voi pitää viattomanakin, mutta epäilyttäväksi se muuttuu viimeistään silloin, kun mainoksilla on poliittinen sisältö ja niiden tarkoitus on manipuloida ihmisten äänestyskäyttäytymistä. Tästä nousi kohu, kun toimittaja Carole Cadwalladr ja tietovuotajat Christopher Wylie ja Brittany Kaiser toivat julkisuuteen analytiikkayritys Cambridge Analytican roolin Brexit-äänestyksessä ja Donald Trumpin presidenttikampanjassa. Facebookin henkilötietoja analysoimalla he kykenivät kohdentamaan kantaansa harkitseville äänestäjille juuri sellaisia poliittisia mainoksia, jotka saivat heidät äänestämään halutulla tavalla tai jotka saivat vastapuolen äänestäjät epäröimään ja jäämään kotiin.
Lensink nosti esille myös venäläisten palkatun trolliarmeijan roolin disinformaation levittämisessä ja epäluottamuksen synnyttämisessä. Trollit esiintyvät sosiaalisen median alustoilla tavallisina äänestäjinä ja esittävät provokatiivisia kantoja ja jakavat paikkansapitämätöntä tietoa.
Vaikka Cambidge Analytica lakkasi kohun myötä olemasta, vastaavat taktiikat ovat edelleen, entistä laajamittaisemmin käytössä. Tämä on uhka edustukselliselle demokratialle ja vapaille vaaleille. Lisäksi polarisoituminen ja radikalisoituminen synnyttävät länsimaissa epävakautta. Epävakaus voi olla monenlaisten intressiryhmien tavoitteena. Jo mainitulla Venäjällä saattaa olla tässä geopoliittisia intressejä. Niin ikään länsimaiden radikaalilla oikeistolla (alt-right) tai radikaaleilla islamistiryhmillä voi olla haluja tuottaa polarisaatiota ja epävakautta.
Joka tapauksessa internet ja sosiaalinen media ovat modernin informaatiosodan taistelukenttiä.
Maarit Möller: Politics in the hybrid age
Viimeisen seminaariesityksen piti politiikantutkimuksen opiskelija ja piraattipuolueen entinen puheenjohtaja Maarit Möller (ent. Jonna Purojärvi), jonka esitys käsitteli hybridikäsitteitä, kuten hybridisotaa, hybridivaikuttamista, hybridiuhkia ja hybridihäirintää.
Hybridikäsitteet ovat yleistyneet turvallisuuspoliittisessa keskustelussa 2000-luvulla, kun on noussut tarve kuvata kylmän sodan jälkeisissä oloissa tapahtuvaa yhdistelmävaikuttamista, jossa päämääriin pyritään monenlaisilla välineillä, kuten propagandalla, verkkohyökkäyksillä, painostuksella, disinformaatiolla ja aseellisilla hyökkäyksillä.
Möller nostaa esiin, että hybridikäsitteitä on käytetty erityisesti yhteyksissä, jossa lähtöoletuksena on, että jokin ulkopuolinen taho yrittää vaikuttaa liberaalin demokratian toimintaan, vaikka sinänsä erilaisia vaikuttamis- ja painostuskeinoja käytetään kansainvälisellä kentällä moneen suuntaan.
Hybridikäsitteiden ansio on kuitenkin uudenlaisen teknologisen ympäristön ja sen synnyttämien heikkouksien nostaminen huomion kohteeksi. Möller ehdottaakin hybridisodan, hybridivaikuttamisen, hybridiuhkien ja hybridihäirinnän kattotermiksi “hybridiaikaa”, joka kuvastaa kansainvälisen politiikan tekemisen ja sodankäynnin muuttuneita muotoja verkottuneen tietoyhteiskunnan teknologisessa ympäristössä.